login
Ikäihmisten paloturvallisuus

Nykyisessä yhteiskunnassa on käynnissä vanhustenhoidon järjestelyjen muutos. Vanhuspalvelulain linjauksen mukaisesti pyritään lisäämään kuntoutumista edistäviä ja kotiin annettavia palveluita. Pitkäaikaisesta laitoshoidosta pidättäydytään ja sitä järjestetään vain poikkeustapauksissa. Kotona asuminen mahdollistetaan kotihoidon useilla päivittäisillä käynneillä ja kotiin tuotavilla laitoshoidon kaltaisilla palveluilla. Tämä johtaa siihen, että yksityiskodeissa asuu yhä enemmän ja yhä pidempään ihmisiä, jotka aikaisempien kriteereiden mukaan olivat laitoshoitoon oikeutettuja. Tämän myös me pelastuslaitoksissa työskentelevät näemme arkityössämme.

Koti on muuttunut pitkäaikaishoitopaikaksi ja/tai terminaalihoitopaikaksi. Meneillään olevaan kehitykseen on tunnistettu liittyvän myös turvallisuuden problematiikkaa. Laitoksissa asuessaan vanhusten palo- ja henkilöturvallisuudesta huolehditaan lakisääteisesti, toiminnanharjoittajan taholta. Kun samat ihmiset sijoitetaan omiin koteihinsa, heidän edellytetään itse huolehtivan omasta turvallisuudestaan, vaikka he eivät olisikaan siihen kykeneviä. Yleisiä turvallisuuteen liittyviä ongelmia ratkotaan mm. painikeranneke-turvapuhelimella ja asunnon muutostöillä, kuten kynnysten poistamisella sekä kaiteiden ja kahvojen asentamisella. Näillä toimenpiteillä ei ole vaikutusta paloturvallisuuteen silloin kun henkilön toimintakyky on merkittävästi alentunut.

Paloturvallisuuteen liittyvät ongelmat ovat pitkälti keskustelematta, käsittelemättä ja tunnistamatta pelastuslaitosten ulkopuolella. Toisinaan keskusteluissa yhteistyökumppaneidemme kanssa palovaroittimien ja turvapuhelimen olemassaolo mainitaan paloturvallisuustoimenpiteeksi. Niiden tuoma turva tulipalosta selviämisen näkökulmasta on kuitenkin hyvin kyseenalainen, lähes olematon, jos toimintakyky on alentunut. Tämä ilmentää sitä, että paloturvallisuuteen liittyvää kokonaisuutta ei ole ymmärretty. Eikä sen välttämättä tarvitse ollakaan, meidän tehtävämme on kuitenkin viimeistään nyt selkeyttää asia.

Ensimmäisessä Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa asetettiin tavoitteeksi, että Suomi on Euroopan turvallisin maa myös palokuolemien määrällä mitattuna. Tavoitteeksi asetettiin maksimissaan 30 palokuolemaa vuodessa. Pitkän ajan trendihän on sata-per-vuosi. Toisessa Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa annettiin hieman helpotusta ja tavoitteeksi asetettiin 50 palokuolemaa. Viimeisimmässä ohjelmassa ei ole enää lukumääräistä tavoitetta lainkaan. Tämä tavoitteista vetäytyminen on hämmentävää, sillä tietoa, osaamista ja keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi on. Miksi kehitys menee tähän suuntaan? Epätieteellinen arvaukseni on, että emme löydä yhtymäkohtia omasta tai lähipiirimme elämänvaiheesta tyypillisen palokuoleman uhrin profiiliin ja keskitämme tarmomme mieluummin muihin tutumpiin asioihin.